Eräänä aamupäivänä isommat pojat innostuivat hyödyntämään pöydällä lasipurkissa olleita piparkakkumuotteja askarteluun. Keksimme liittää poikien askartelemiin eläinhahmoihin teipillä grillitikut, koska pojat halusivatkin sitten esittää itse tekemillään hahmoilla nukketeatteria.
Ennen uloslähtöä rakennettiin näyttämö ja muut lapset koottiin piiriin seuraamaan esitystä. Pojat esittivät aivan omaa teatteriaan ensin itse, joka oli poikamaiseen tapaan aikamoista "rähinöintiä".
Tämän jälkeen poikien eläinhahmojen innoittamana esitimme yhdessä kaksi lyhyttä perinteistä kansansatua. Pojat siis liikuttivat hahmoja kertomieni tarinoiden mukaan ja tosi hienosti 3- ja 5-vuotiaat pojat hahmottivat esittämisen idean. Tarinassa annoin myös aikaa lasten toistaa ko. hahmojen vuorosanoja. Muut keskittyivät tarkkaavaisesti seuraamaan esitystä.
Ensimmäinen kansansatu kertoi karhun kalanpyynnistä. Eli ammoin oli karhullakin pitkä ja tuuhea häntä, josta kettu oli kateellinen, vaikka omisti itsekin komean hännän. Ilkeä kettupa huijasikin karhua, että hännällä voi kalastaa talviyönä makoisia kaloja avannosta.
Kettu suostutteli karhun pakkasyönä istumaan avannon reunalle ja laittaman häntänsä jäiseen veteen. Karhun teki kovasti mieli kalaa ja niin karhu tekikin kuten kettu oli neuvonut. Hetken aikaa avannolla istuttuaan, alkoi häntää nipistellä ja kettu kertoi sen olevan kalojen nipistelyä, vaikka oikeasti karhun häntä olikin jo jäätymässä.
Koko yön karhu jaksoi istua avannolla ja odottaa, että saalis nappaisi. Aamulla kettu kehotti karhua vetämään häntänsä avannosta ja kuinkas sitten kävikään. Karhun häntä oli jäätynyt kiinni ja napsahti poikki. Siitä lähtien karhulla on ollut pieni töpöhäntä eivätkä karhu ja kettu edeelleenkään ole kovin hyviä ystäviä.
Koska tarina olikin aika hurja, oli paikallaan keskustella sen jälkeen siitä yhdessä. Kyselin lapsilta mitä tarinasta jäi mieleen ja tekikö kettu aivan oikein. Oliko kettu ollut karhulle kiva kaveri? Yhdistin tarinan lasten omaan arkeen käytännönläheisellä esimerkillä. Eli me kaikki olemme erilaisia ja erinäköisiä eikä kaikilla ei voi olla samanlaista hienoa paitaa tai hienoa autoa tai nukkea, mutta meillä ei silti ole oikeutta rikkoa toisen omaa, vaikka kuinka harmittaisi se, että kaverilla on hienompi lelu tai vaatteet.
Toinen tarina kertoi jäniksestä ja pakkasesta. Valkoinen talviturkkinen jänis loikki hangella ja seurailipa pakkaspoika taivaalta jäniksen loikkimista. Pakkaspoikaa harmitti, koska jäniksellä oli niin mukavaa ja hän päätti vähän kiusoitella jänistä. Niimpä pakkaspoika puhalsi kylmää puhuria jäniksen niskaan.
Jänis jatkoi loikkimistaan ja huuteli pakkaselle, että "et sinä minulle mahda mitään!". Tästäpä pakkaspoika kimpaantui ja puhalsi vielä kovempaa. Jänis jatkoi loikkimistaan, mutta sitten alkoi kylmä jo kangistaa jäniksen käpäliä. Mutta jänis oli ylpeä eikä halunnut myöntää tappiotaan.
Jänis keksikin heittäytyä maahan pitkälleen ja huuteli pakkaselle, että "huh, huh, onpa täällä niin kuuma, etten enää jaksa edes loikkia." Pakkaspoika ihmetteli, että "Jo nyt on kumma, minä puhkun ja puhisen kylmää ilmaa ja jänis vaan on kuumissaan." Niimpä pakkanen antoi periksi. Aurinko alkoi paistaa ja saapui kevät. Jänis oli niin helpottunut, että purskahti nauruun ja sen suu repesi ristiin halki. Siitä lähtien jänistä on kutsuttu "ristihuuleksi".
Perinteiset kansansadut ovat kansamme arvokasta kulttuuriperintöä sekä sen vuoksi arvokkaita säilyttää ja siirtää tulevillekin sukupolville, vaikka ne välillä hurjilta kuulostavatkin.
Yleensä kansantarinoilla selitettiin monia luonnossa ilmeneviä asioita ja tarinoilla on usein opetus sekä paha saa palkkansa. Ne herättävät myös lasten mielissä kysymyksiä, joita on hyvä yhdessä pohtia. Moni seikka lasten arjessa saa näin satujen myötä uusia merkityksiä, ne myös herättävät miettimään asioita eri näkökulmista ja synnyttävät oivalluksia.
Lapsuuden polku on parasta aikaa: seikkailun mieltä ja sadun taikaa!
